Vauvavuosi

REHELLISESTI SANOTTUNA.

Mietin pitkään miten kirjoittaisin seuraavista ajatuksistani. Tämän postauksen teksti on todella henkilökohtainen ja varoitan, että teksti on aika suoraa ja karua. Mutta tämä on osa minun kokemuksestani tästä vuodesta, pimeä puoli siitä. Olen varma etten ole ajatuksieni kanssa yksin, ja siksi haluan jakaa tämän teidän kanssanne. Tämä vuosi on ollut minulle maailman onnellisin ja samalla maailman vaikein. Olen itkenyt varmasti enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä ja kokenut niin äärettömän suurta rakkautta, että olen ollut varma siitä että sydämeni räjähtää. Olen ollut järjettömän onnellinen ja samalla uinut todella syvissä vesissä. Olen ollut varma etten selviä. Olen varma ettei elämässä voi olla mitään parempaa.

img_20161011_101518_edited
Tämän vuoden aikana on tullut lenkkeiltyä mukavasti.

Puhutaanpa hetki asioista niiden oikeilla nimillä. Puhutaan itsetunnosta, masennuksesta ja ikäkriisistä. Olen kipuillut ja kriiseillyt tänä vuonna pahiten sitten teini-iän ja tiedän, että kriisini liittyy ennen kaikkea ulkonäköön. Minä en ole koskaan kuulunut niihin naisiin, jotka osaavat kantaa kroppansa kunnialla tai osaavat rakastaa vartaloaan. Olen ollut aina vähän epävarma, olen löytänyt itsestäni aina korjailtavaa. Olen aina ollut iso, olen yleensä porukan isoimmasta päästä. Ja tarkoitan isolla sitä, että hartiani ovat leveät, lantioni on leveä ja siihen päälle minulla on aika paljon rasvaa. Olen ihaillut pitkin vuotta muita äitejä; upeita naisia, niin varman näköisiä. Heillä näyttää olevan homma hallussa, he näyttävät onnellisilta, kauniilta. Mietin, että miten voisin olla yhtä kaunis, yhtä varma. Ja miksi olen epäonnistunut näin pahasti.

dsc_0764_edited
Olen kokenut niin suurta rakkautta etten ole uskonut sen olevan mahdollista.

Aloitetaan synnytyksestä. Menin synnyttämään luottavaisin mielin ajatellen, että kaikki menee hyvin. En suunnitellut liikaa, koska olin varautunut siihen ettei mikään mene suunnitelmien mukaan. Eikä tosiaan mennytkään. Synnytyksessä kroppa petti, se ei toiminutkaan niinkuin piti. Itsetuntoni huuhtoutui lapsiveden mukana synnytyssalin viemäriin, eikä sitä ole sen koommin näkynyt.

En ole ollut millään tasolla valmis siihen, miten paljon kroppani muuttuu ja miltä se näyttää synnytyksen jälkeen. Siis tottakai tiesin että se muuttuu. Onhan se selvää kun katsoo ja tuntee kymmenen kuukautta miten oma vartalo paisuu joka suuntaan, ettei se seuraavana päivänä synnytyksestä ole enää samanlainen. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan, ei kukaan voi sitä vaatia. Pari viikkoa synnytyksen jälkeen alkoi kysely “paljon sulla on tippunu paino?” “onko raskauskilot jo lähteny?” “onko sulla joku ajatus noiden raskauskilojen tiputtamisen suhteen?”. Tuntui että jokainen halusi tietää onko painoni tippunut ja kuinka paljon. Jokainen kysymys ahdisti. Tiedän ettei kukaan tarkoittanut mitään pahaa, enkä usko että kukaan ajatteli että heidän kysymykset ahdistaa minua. Mutta ne ahdisti, koska vaikka yritin katsoa mitä syön, kävin lenkillä vähintään kerran päivässä ja sen lisäksi palasin aika nopeasti salille, mitään ei tapahtunut. Ei mitään. Yritin olla stressaamatta. Joskus vastasin kysymyksiin totuuden mukaisesti ja sain osakseni lisää ihmettelyä “ai niin vähän, vaikka sä imetätkin?”. Niimpä, siinä yksi emävale mikä minulle kerrottiin: imettäminen laihduttaa.

Kun olin raskaana, todella moni sanoi “sä varmaan palaudut tosi nopeesti” “se on hyvä kun jumppaat, palaudut synnytyksestä nopeesti” “synnytys ja siitä palautuminen on sulle varmaan ihan läpihuutojuttu”. Minäpä kerron yhden asian: ei se palautuminen niin helppoa ollut. Raskauskilot oli ja pysyi, katselin kateellisena kun muilla synnyttäneillä lähti kilot karisemaan. Vasta nyt viimeisen kahden kuukauden aikana aineenvaihduntani toimii taas niin, että keho uskaltaa päästää kiloista irti. Synnytyksestä on melkein vuosi.

img_20161006_181447_edited
Jos sinulla on joku juttu mitä rakastat tehdä, niin pidä siitä kiinni kaksin käsin!

Tajusin aika nopeasti synnytyksen jälkeen että kärsin masennuksesta. Minulla oli epäonnistunut olo. Äitinä, vaimona, naisena, synnyttäjänä. Äitinä, koska en osannutkaan automaattisesti kaikkea mitä vauvan hoitoon liittyi. Vaimona, koska minulla ei ollut energiaa pitää kodista huolta niin kuin ennen. Naisena, koska en pystynyt katsomaan itseäni alasti, koin itseni rumaksi. En halunnut että minuun kosketaan. Peitin itseni mahdollisimman isoihin vaatteisiin toivoen, ettei kukaan muu huomaa vartaloni rumuutta. Peiliin katsoessa näin harmaan ja väsyneenä roikkuvan naaman ja sinililat silmäpussit. Hiukset lähti päästä tuppoina. Onneksi ei ole sentään tullut kaljuja kohtia, mutta minulla on päässä alueita joissa hiukset on parin sentin mittaisia. Joka paikka roikkui (no siis roikkuu vieläkin). Ja naama ja hiukset rasvoittui, niinkuin teininä! Ja rinnat.. noh, niille olen heittänyt hyvästit. Hävetti ja ahdisti poistua kotoa. En ole koskaan ajatellut kauneusleikkauksia niin paljon kuin tämän vuoden aikana, saatika laskenut että paljon haluamiini toimenpiteisiin menisi rahaa.

Yritin varovaisesti puhua masennuksestani muutamalle ihmiselle. Yleisin vastaus oli “älä viitti, sulla on ihana vauva”. Ajattelin että tietenkin on, minulla on maailman ihanin vauva, mutta tässä ei nyt ole siitä kyse. Neuvolassa todettiin että “hyvä kun tunnistat itsessäsi nuo piirteet” ja sen jälkeen hiljaisuus. Niinpä en jaksanut enää puhua. Päätin olla ihan hiljaa ja hymyillä, niellä kyyneleet. Kaikki on hyvin. Ei ole syytä valittaa tai olla masentunut. Kuitenkin kotona saatoin tuijottaa tuntikausia ikkunasta ulos ja itkeä. Pahimmillaan ajattelin että olen hyödytön. Surkea äiti, taakkana kaikille. Näin huolen mieheni silmistä ja ahdistuksen kun hän ei tiennyt kuinka minua voi auttaa. En halunnut pyytää keneltäkään apua, sen ääneen sanominen olisi tarkoittanut minulle sitä, etten onnistu siinä mihin minut on luotu. Olemaan äiti.

img_20161014_173500_edited
Maailma kääntyi ylösalaisin tänä vuonna. En olisi uskonut että näin paljon tunteita mahtuu ensimmäiseen vauvavuoteen.

Ikävintä masennuksen keskellä oli varmaan se tunne, etten kuulu mihinkään. En ollut töissä, kävin treeneissä vain pari kertaa viikossa ja silloinkaan en ehtinyt jäädä juttelemaan kenenkään kanssa, eikä minulla oikein ollut mitään muutakaan. Mistään ei (tietenkään) tullut mitään positiivista palautetta, olin turhautunut. Kaipasin huomiota, palautetta, ystävällisiä sanoja. Olin lisäksi aika paljon yksin kotona. Kaikki tänä vuonna läpikäymäni tunteet purkautuivat pari viikkoa sitten suureena ikäkriisiin. Olin ahdistunut siitä että tämä vuosi on mennyt näin, olen tämän näköinen enkä ole saanut oikein mitään aikaiseksi. Tuntui että en ehdi enää, olen parhaimmat vuoteni käyttänyt johonkin muuhun. Eihän se näin ole, tiedän sen kyllä sisimmässäni.

Oikeasti olen onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä tähän asti olen saanut aikaan. Ei esimerkiksi terveys, koulutus, oma koti ja perhe ole kaikille itsestään selviä asioita. Enkä ollut jatkuvasti masentunut, vaikka edellä kuvaamani asiat antavat sen vaikutelman. Nautin päivisin vauvani ja muiden äitien seurasta, pahimmat masennuksen aallot iskivät silloin kun minulla oli aikaa ajatella tai olin todella väsynyt. Yöt olivat pahimpia. Liikunta on minulle henkireikä ja se on auttanut pahimman vaiheen yli. Liikkuessa ei tarvitse miettiä miltä näyttää. Keho tekee töitä juuri niin kuin minä haluan ja määrään, minä hallitsen. Tämä mahtava keho, joka on synnyttänyt ihanan pienen ihmisenalun, on terve ja alkaa pikkuhiljaa taas toimimaan normaalisti.

Viime kuukausina on alkanut helpottaa. Teen asioita joista pidän, yritän keskittyä positiiviseen. Vanha minä alkaa nostaa päätään, elämä tuntuu mielekkäältä. Olen maailman onnellisin lapsestani, että olemme terveitä, että meillä on ihana perhe, koti ja ystävät. Tiedän, että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, pahin on varmastikin takana. Toivon, että jos jollain muulla on samankaltaisia ajatuksia, tästä tekstistä saisi voimaa, toivoa ja uskoa. Muistakaa pyytää apua vaikka se onkin vaikeaa. Jutelkaa ystävienne kanssa ja jos se on liian vaikeaa, niin kirjoittakaa. Tärkeää on myös löytää itselle mielekästä tekemistä ja pitää siitä kiinni. Olen erityisen kiitollinen miehelleni, joka on seissyt rinnallani ja pitänyt huolen, että saan omaa aikaa.

dsc_1428_edited
Vaikeuksista huolimatta tämä pikkumimmi on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. En vaihtaisi päivääkään.
Advertisements

2 thoughts on “REHELLISESTI SANOTTUNA.

  1. Ihanan rehellinen teksti Jenni 👍 noista asioista on oikeasti vaikea puhua, masennus ja paha olo kun eivät välttämättä näy päälle päin ja jopa läheisten on sitä vaikea ymmärtää.. mutta puhuminen auttaa, kerron kokemuksesta, mulla on kesästä lähtien ollut tosi vaikeeta ja vasta nyt syksyn lopullaolen hakenut apua. Tsemppiä 😘

    Like

  2. Apua, vasta nyt näin kommenttisi, anteeksi että vastaaminen on kestänyt! Hyvä että olet hakenut apua, toivottavasti nyt jo helpottaa! 😊 Tämän tekstin jälkeen olen puhunut enemmän ja on kyllä itselläni myös helpottanut! Kevättä kohti mennään, kaikkea hyvää sinne! ❤

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s